Arabian tilanne ennen profetiaa

Tuohon aikaan Arabia oli jaettu kolmeen vaikutusvaltaiseen alueeseen. Pohjoisosa eli kahden suuren imperiumin, kristillisen Bysantin ja Zarahustralaisen Persian, varjossa. Molemmat olivat ikuisessa sodassa keskenään niin tasapäisiä, ettei kumpikaan kyennyt ottamaan voittoa toisesta. Näiden kahden varjossa Arabian pohjoisosan kansa eli jaettuna kahteen eri kannatusjoukkoon.

Etelässä sijaitsi arabialaisten parfyymien koti, jota roomalaiset kutsuivat nimellä “Arabia Felix” (nykypäivän Jemen ja eteläinen Saudi-Arabia). Se oli haluttua maata. Etiopian johtajan, Neguksen, käännyttyä kristinuskoon, hänen maansa teki liittolaissopimuksen Bysantin kanssa, ja bysanttilaisten hyväksynnällä Etiopia sai ottaa haltuunsa hedelmällisen alueen 500-luvun alussa. Ennen julman hallitsijansa aiheuttamaa tuhoa etelän kansa oli avannut Keski-Arabian aavikot kaupankäynnille, joka toi uutta järjestelmällisyyttä beduiinien elämään, jotka palvelivat karavaanien oppaina ja perustivat kauppapisteitä keitaille.

Jos näiden paikallaan pysyttelevien ihmisten symboli oli olibaanipuu, aavikolla se oli taatelipalmu, josta sai paitsi ylellistä parfyymia, myös välttämätöntä ravintoa. Kukaan ei olisi pitänyt Hijazia (nykyisen Saudi-Arabian läntinen osa), jossa – erään eteläisen runoilijan mukaan – “yksikään lintu ei laula eikä ruoho kasva” haluttavana maana. Hijazin heimot eivät koskaan olleet kokeneet valloitusta tai alistusta, heidän ei koskaan ollut tarvinnut “herroitella” ketään.

Köyhyys oli heidän suojansa, mutta he tuskin tunsivat olevansa köyhiä. Tunteakseen itsensä köyhäksi pitää kadehtia rikkaita, eivätkä he kadehtineet ketään. Heidän rikkautensa olivat heidän vapautensa, kunniansa, jalot juurensa ja ainoa heidän tuntemansa taiteen muoto, runous. Kaikki se, mitä nykyään kutsuttaisiin “kulttuuriksi”, tiivistyi tähän yhteen välikappaleeseen. Heidän runoutensa kaunisteli rohkeutta ja vapautta, ylisti ystäviä ja pilkkasi vastustajia, ylisti heimomiesten rohkeutta ja naisten kauneutta, ja kaikui nuotion äärellä aavikon loppumattomuuteen sinisen taivaan alla, samalla korostaen pienen ihmisen taivalta tämän suuren maailman pinnalla.

Beduiineille sana oli yhtä voimakas kuin miekkakin. Kun vihamieliset heimot asettuivat taisteluun, molemmat osapuolet tapasivat lausua parhaimmat runonsa ylistämään omiensa jaloutta ja rohkeutta, samalla kasaten halveksuntaa vastustajansa ylle. Tällaisessa taistelussa, jossa molempien osapuolten parhaat taistelijat ottivat mittaa toisistaan, oli kyse ennemminkin kunniakkaasta urheilusta kuin sodasta, kuten asian nyt käsitämme. Niillä pyrittiin aiheuttamaan sekasortoa, kehumaan ja esittämään, eikä kuolonuhreja ollut lähimainkaan niin paljon kuin nykyaikaisessa sodankäynnissä. Taisteluilla oli selkeä taloudellinen tarkoitus ryöstösaaliin vuoksi ja mikäli voittaja olisi kehuskellut kyvyillään liikaa, se olisi toiminut kunnian periaatteita vastaan. Kun jompikumpi puoli hyväksyi tappionsa, molempien puolien kuolonuhrit laskettiin ja voittaja joutui maksamaan verivelkaa hyvitykseksi häviäjille, jotta heimojen voimasuhteet voitaisiin säilyttää entisellään ja tasapainoisina. Tämän ja sivistyneen sodankäynnin ero on hämmästyttävä.

Mekka, sen sijaan oli – ja on edelleen – tärkeä hyvin erilaisesta syystä. Siellä sijaitsee Kaaba, ensimmäinen rakennus maailmassa, joka on rakennettu ihmisille paikaksi palvoa ainoaa Jumalaansa. Muinainen Kaaba oli ollut jo kauan pienen maailman keskipisteenä. Yli 1000 vuotta ennen kuin Salomon rakensi temppelinsä Jerusalemiin, hänen esi-isänsä Abraham rakensi sen nykyiselle paikalleen vanhimman poikansa Ismaelin avustuksella. Muuan Qusai, vaikutusvaltaisen Quraish-heimon päällikkö, oli asettunut sinne pysyvästi. Tämä oli Mekan kaupunki (tai “Bakka”). Lähellä Kaabaa sijaitsi Zam Zamin kaivo. Senkin alkuperä juontaa juurensa Abrahamin aikoihin. Juuri tämä kaivo pelasti Ismaelin hengen tämän vielä ollessa pieni vauva. Kuten Raamatussa sanotaan: “Silloin Jumala kuuli pojan valituksen, ja Jumalan enkeli huusi taivaasta Haagarille sanoen: “Mikä sinun on, Haagar? Älä pelkää, sillä Jumala on kuullut pojan valituksen, siinä missä hän makaa. Nouse, nosta poika maasta ja tartu hänen käteensä, sillä minä teen hänestä suuren kansan.” Ja Jumala avasi hänen silmänsä, niin että hän huomasi vesikaivon. Ja hän meni ja täytti leilin vedellä ja antoi pojan juoda. Ja Jumala oli pojan kanssa, ja hän kasvoi ja asui erämaassa, ja hänestä tuli jousimies.” (1. Mooseksen kirja 21:17-20)

“Kun he käyvät Kyynel-laakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi, ja syyssade peittää sen siunauksilla.” (Psalmit 84:7)

Tuon ajan tilanne suosi Mekan kehittämistä suureksi kaupalliseksi keskukseksi. Bysantin ja Persian väliset sodat olivat johtaneet pohjoisimpien kauppareittien sulkemiseen idän ja lännen välillä ja etiopialaiset olivat tuhonneet eteläisen Arabian vaikutusvallan ja kukoistuksen. Lisäksi kaupungin arvoa lisäsi sen rooli pyhiinvaelluspaikkana sekä Quriash-heimon asettuminen Kaabaan. Aatelisto – eli Abrahamin arabijälkeläiset Ismaelin kautta – varallisuudellaan ja hengellisellä vaikutusvallallaan antoivat heille syyn uskoa, että heidän loistonsa verrattuna kaikkiin muihin kansoihin maailmassa, oli auringonpaistetta verrattuna tähtien tuikintaan.

Patriarkkien ja profeettojen aika ei ollut vielä käsillä ja heidän eristäytynyt sijaintinsa niemimaan kuivilla autiomailla antoi sijaa epäjumalien palvonnalle. He uskoivat, että jos he rukoilevat vähäisempiä jumalia, näillä olisi voima kantaa heidän rukouksensa Ylijumalalle. Jokaisella alueella ja klaanilla, jokaisessa talossa oli oma “jumalansa”. Kaikkiaan 360 epäjumalan patsasta oli pystytetty Kaabaan ja sen pihalle – talon, jonka Abraham rakensi vain yhden ja ainoan Jumalan palvontaan. Arabit kunnioittivat kaikkea yliluonnollista, eivät pelkästään epäjumaliaan. He uskoivat, että enkelit olivat Jumalan tyttäriä. Juopottelu ja uhkapelaaminen rehottivat. Tyttölasten surmaaminen elävältä hautaamalla oli tavallista.

1. ﷺ Salla allahu alaihi wa sallam, tarkoittaa  “Rauha ja Jumalan siunaukset hänelle.” Muslimit lausuvat tämän rukouksen profeetan nimen mainittuaan.